Suvun taakka

Olen kokenut elämäni aikana paljon turvattomuutta ja traumoja. Kun isäni kuoli tämän vuoden alussa, sukuani koskevat tunteet ja muistot jyräsivät minut..

‘’Ei ole mitään, mikä saisi tämän kivun loppumaan, mutta joku päivä löydät keinon elää sen kanssa. Tulet näkemään painajaisia. Joka aamu kun heräät, on kuolema ensimmäinen asia mielessäsi. Kunnes koittaa se aamu, kun kuolema on vasta toinen ajatuksesi.’’ 

Muutama vuosi sitten tajusin, että isä tuskin elää kauaa. Emmekä olleet silloin hyvissä väleissä, jos väleissä lainkaan. Ennen kuolemaan isä ehti avata omaa lapsuuttaan ja elämäänsä. Tämä tapahtui muutamaa viikkoa ennen kuin hän kuoli. Kuulin tarinat liian myöhään ja liian vähän kaikesta koetusta.

Surutyönä aloin selvittämään isän lapsuutta ja elämää. Ehkä näin löytäisin syitä sille miksi minä koin oman lapsuuteni 

Pappani kuoli vuosia ennen kuin synnyin, joten en koskaan tavannut häntä.  Hän oli saanut 15-vuotiaana sodassa luodin päähänsä ja selvinnyt. Mummu ja pappa jumaloivat toisiaan ja saivat  kaksi tyttöä ja kolme poikaa. Isäni oli toiseksi nuorin lapsi. Isäni syntyessä perhe muutti omin voimin rakentamaansa maalaisrintamamiestaloon. (Tässä talossa isäni myös kuoli.)

‘’Pappa oli piru kun se oli selvinpäin ja enkeli kun se oli päissään.’’  Pappa hakkasi lapsiaan päivittäin aggressiivisen arvaamattomasti. Lapset toivoivat isänsä juovan itsensä humalaan mahdollisimman usein. Silloin rauha koitti koko taloon. 

Pappa laittoi kuulemma lapset päivittäin töihin koosta riippumatta. Hän vahti itse ovella nuokkuen, etteivät lapset tulleet takaisin sisälle ennen kuin annetut työt ja tehtävät oli tehty.

Mummoani sanottiin kylmäks ja etäiseksi. Minulle hän oli silti aina se pullantuoksuinen maailman paras mummo.

Papan ja mummon vanhin tytär tuli raskaaksi alaikäisenä. Kertoman mukaan pappa hakkasi ja potki tätä keittiön lattialla vaatien saada tietää lapsen isän nimen. (Tällaiset väkivaltaiset tarinat olivat tyypillisiä sukumuisteluja).

Tytär ei kertonut lapsensa isän nimeä koskaan kenellekään. Hän tuli raskaaksi myös toisen kerran. Kumpikin lapsi adoptoitiin eri maihin, mutta toinen haettiin lopulta takaisin. Takaisin haettu sai tietää vasta aikuisiällä toisesta salaisesta sisaruksestaan. Koska kukaan ei auttanut,

hän etsi sisaruksensa yksin ja omin voimin. Tämä oli hänelle niin raskasta että loppuelämänsä hän huusi kipuaan sekä kielsi ja haukkui oman sukunsa. Kun isäni kuoli, nämä adoptiosisarukset tyhjensivät sukutalonsa tyhjäksi kaatolavalle ja ilmoittivat laittansa talon saman tien myyntiin. Sinne katosivat arvo-, muisto- ja arkitavarat isän puolelta.

Isäni ja hänen isoveljensä ollessa yläasteikäisiä pappa hakkasi heidät niin pahasti että he menivät itse lastenkotiin anelemaan apua. Aluksi heidät käännytettiin pois. Tätä seurasi päivien jahtaaminen. Lapet pääsivät karkuun, koska pappa kompasteli raivoissaan. Vuoden asuttuaan lasstenkodissa veljekstet karkasivat yhdessä merille. Amerikkaan. Merimieselämän myötä  alkoi myös säännöllinen päihteidenkäyttö.

Mummo kyseli  dementoituessaan, mihin hänen lapsensa ovat menneet. Kuka heidät on viety. Hätä oli todellista viimeiset vuodet.  Hän itki ja huusi tuskissaan. 

Isäni oli parikymppinen, kun papasta tuli yrittäjä. Isä palasi silloin Ruotsista takaisin papan maanittelun ja lupailujen jälkeen. Pari vuotta yritysoston jälkeen pappa kuoli.  Isäni ja hänen nuorin veljensä alkoivat pyörittää yritystä. Vuosien jälkeen veljekset ajautuivat niin pahoihin riitoihin, että nuorempi kuljetti loppuajan kirvestä peräkontissaan siltä varalta, että isäni sattuisi kävelemään vastaan. 

Viimeisen kerran näin yrittäjäsetääni baarissa, missä hän humalassa itki ettei voinut ymmärtää miksi juuri veljeni on nimetty pappani mukaan. Suurin osa suvusta ei tullut hänen hautajaisiinsa. Vain minä ja isäni menimme. Isäni ei koskaan puhunut pahaa veljestään eikä veli isästäni.  Sain tietää vasta hautajaisten jälkeen  heidän tulisista riidoistaan. 

Veljensä hautajissa näin isän ainoan kerran elämässän itkeävän. Hän itki isäänsä ja kotinsa mahdottomia olosuhteita. Isäni johti papan ostamaa yritystä kuolemaansa asti. Ymmärtääkseni ennemminkin vastuuntunnosta kuin voitto mielessä.

Vanhin sedistäni tajusi lopettaa juomisen. Hän ei silti halunnut osallistua mihinkään mikä liittyy omiin sisaruksiin. Sukujuhlien suurin puheenaihe kun oli inttäminen siitä ketä pappa hakkasi eniten. Sisarukset lähestyvät nyt jo seitsenkymppisyyttä, mutta lapsuuden väkivallan kokemukset pitävät heitä edelleen valloissaan. Eivät he tule toimeen keskenään vieläkään. 

Heidän lapsuusperheessään aikuinen oli aina oikeassa. Isä oli ehdoton, julma, aggressiivinen, pelottava ja alistava. He eivät koskaan oppineet kotonaan neuvottelemaan, pyytämään anteeksi, arvostamaan itseään tai huolehtimaan itsestään. 

Minun ja serkkujeni kotona puolestaan ei ole koskaan saanut puhua mielenterveysongelmista, surusta tai päihdeongelmista. Sillä eihän niitä kellään suvussa tunnustetusti ole ollut. 

Isäni kuoleman jälkeen yritin nostaa kissaa pöydälle. Järkytyin paljastuneista sukuni karmeista elämänkokemuksista. traumoista, ahdistuksesta, itsemurha-ajatuksista ja -yrityksistä.

Luin isäni terveystiedot, joista selvisi että isä oli kärsinyt masennuksesta, surusta ja itsemurha-ajatuksista koko elämänsä. Juuri näistä asioista minua kiellettiin kotona aina puhumasta. 

Aikuisena näen ja ymmärrän nyt syy-seuraussuhteita. Vaikean lapsuuteni vika ei ollutkaan minussa. Ensimmäisen kertaa tunsin, etten ole erilainen, suvusta irrallinen olento. Kestän suvun yhä jatkuvaa henkistä väkivaltaa ja paskanpuhumista. Nyt kuitenkin tiedän kerrotut ja liioitellut tarinat oon heidän omien mörköjen kuvajaisia sekä omia siirrettyjä ja ulkoistettuja kipuja.

Serkkuni ovat olleet pelastukseni. Vaikka isäni sukulaiset ovat yhä keskenään verivihollisia, heidän lapsensa ovat olleet minulle läheisiä ja rakkaita. Serkkuni ovat empaattisia, tuntevia, tukevia ja ymmärtäviä ihmisiä. Heidän tuki on ollut minulle elintärkeää isäni kuoleman jälkeen. 

En tiedä kertoiko isälle kukaan, että häntä kohtaan tehtiin väärin lapsena. Hänen lapsuutensa riistettiin häneltä ja se muokkasi koko hänen elämänsä. Se muokkasi paljolti myös minun elämääni. Surua ja taakkaa siirrettiin sukupolvesta toiseen, eikä se ole vieläkään katkennut. 

Kirjoitan tätä, jotta voisin rikkoa puhumattomuuden ja hyssyttelyn. Jotta voisin antaa anteeksi isäni sisarusten vuosikausien pahat puheet ja teot. En ymmärtänyt aikaisemmin sukuni taakkaa. Nyt ymmärrän paremmin. Tämä tarina olisi pitänyt kertoa ja selvittää suvun kesken  jo vuosikymmeniä sitten. 

Vaikka isäni ei ole enää elossa, puhun hänelle kuvien ja muistojen kautta. Puhun sille pienelle pojalle joka hän joskus oli. “Et ansainnut lapsuuttasi. Olen suunnattoman pahoillani, että jouduit kantamaan tämän kaiken yksin sisälläsi.” 

Pieni poika löysi lohdun meriltä. Merestä tuli myös hänen viimeinen lepopaikkansa. Lasken hänen tuhkansa viimeiselle matkalle. Toivottavasti isi nyt saat rauhan ja levon.