Sylkykuppi

Kyllä mä kerroin mitä mä tunsin.

Mitä mulle oli tapahtunut.

 

Nauroivat. Pyörittivät päätään.

Ei kukaan ollut nähnyt mitään.

Ei mitään vakavaa.

Ei mitään hälyttävää.

 

Minun hälytyskellot olivat

soineet jo vuosia.

Mutta miten puhua jostain

jota toiset ei näe.

 

Näkymättömyys teki minusta

helpon uhrin.

Julkisen sylkykupin.

 

Pääräkijöitä oli kolme.

Yksi oli yllytyshullu pelle,

   toinen yllyttäjä ja

     kolmas avustaja.

 

Mutta juuri sivustaseuraajat

jotka eivät tehneet mitään

jotka eivät sanoneet mitään

satuttivat eniten.

 

Olin kiusattu, parjattu, hyljeksitty.

En reagoinut.

En murtunut.

Kiusaamisesta tuli entistä kieroutuneempi valtapeli.

 

Haukkumista, herjaamista,

Tuuppimista, sylkemistä.

Supisemista, naureskelua.

Ryhmästä sulkemista.

Perättömien juorujen levittämistä.

Lumi- ja hiekkapesuja.

Tavaroita varastettiin, piilotettiin ja rikottiin.

Mitä vittua sä mulkoilet homo.

En mä haluu tehdä ryhmätöitä tuon läskihaisunäädän kanssa.

 

Mua potkittiin mahaan muiden nähden.

Korjasin ryhtiäni ja kohautin olkapäitäni.

Sattui saatanasti,

mutten sitä voinut näyttää sitä kiusaajille.

Heikoista kohdista nimittäin rangaistiin pahiten.

Yhä uudestaan ja uudestaan.

Mitä enemmän reagoin johonkin,

sitä enemmän samasta asiasta kiusattiin.

 

Vanhemmat ja opettajat kuvittelivat

että muutama näkyvä puuttuminen auttaisi.

Ei auttanut.

 

Mua hakattiin enemmän koulun ulkopuolella.

Lujempaa.

Paikkoihin, joihin ei tullut näkyviä mustelmia.

 

Vaihdoimme koulua

mutta ei meillä ollut varaa muuttaa alueelta.

Siksi mä en lähtenyt enää kotoa mihinkään vapaa-ajalla.

 

Koulupiha tai matka kauppaan

voi olla Gaza tai Aleppo

niille jotka erottuvat massasta.

Oli syy sitten mikä tahansa.

Ulkonäkö,

adhd,

puhevika.

Väärät vaatteet.

 

Lähiterrorismin laki on yksinkertainen.

Ole mukana kiusaamassa tai tule itse kiusatuksi.

 

Päättäjät uhoavat

meidän kunnan kouluilla on nollatoleranssi kiusaamisessa.

Nuorisopsykiatrian osaston

itsetuhoinen tyttö ja poika

eivät ole mediassa vastaan väittämässä.

 

Ei kukaan ole pyytänyt multa anteeksi.

Ei kiusaajat, ei sivustaseuraajat,

ei kiusaajien vanhemmat tai opettajat.

 

Asiat vain pahenivat jos kiusaamisesta kanteli.

 

Päällepäin ei  näe tätä

taakan ja häpeän painoa.

Pidin itseäni pitkään ylipainoisena, rumana ja kelvottomana.

 

Olisipa ollut edes yksi 

joka olisi nähnyt.

 

Ehkä asiat olisivat nyt

paremmin ja ehjemmin.

 

Ehkä tämä yksinäisyys

hellittää vielä joskus.