Uusi alku

Lapsuuteni on se klassinen tarina. Isä joi, äiti masentui. Ero ei ollut sopuisa. Tunsin jo lapsena olevani yksin rikkinäisessä maailmassa. Yritin olla mahdollisimman helppo ja huomaamaton. Etten rasittanut muita murheillani. Etten aiheuttanut ylimääräisiä riitoja. 

Otin haasteita vastaan ensin opinnoissa ja myöhemmin töissä it-yrityksen henkilöstöpuolella. Sain ja hain huomioita sekä kiitosta uurastamalla. Suoritin ja ylisuoritin. Jo yliopisto-opiskelun aikana olin samalla kaupan kassana ja tein muita keikkatöitä. Halusin seistä omilla jaloillani. Olla jotakin. Edetä jonnekin. Saavuttaa jotain pysyvää.

Haaveilin opiskelevani psykologiaa. Ehkä kuvittelin ratkovani lapsuudessani minua häirinneet asiat. Päädyin kuitenkin opiskelemaan kasvatustieteitä. Samanlaisia tienristeyksiä on ollut muutamia: kouluttaudunko esimiesasemaan, missä iässä olisi järkevintä tehdä lapset, rakentaako omakotitalo itse.

Aloin hapertua sisältäpäin. Osasin aina pitää pokan, kulissit ja naamiot. Sen opin kotoani. Mitä sitä pikkuasioista valittaa.Vähitellen taakkaa, kuonaa ja pimeää alkoi tulla arkeen yhä vain enemmän. Mielessä pyöri koko ajan mitä tein töissä ja kotona väärin, mikä jäi tekemättä. Syyllisyys ja kiire pesiytyi tavalliseen arkeen, ei vain työjuttuihin. 

En palautunut viikonloppuisin, sillä silloin suoritin kotielämääni. Reissasimme, harrastimme ja rakensimme kotiamme koko perheen voimalla.

Olin kuin tikittävä aikapommi. Kaikki ylimääräinen vastoinkäyminen nosti pulssini ylätaajuuksille. Nukuin pätkissä, mutta laitoin ne pienten lasten piikkiin. Minun olisi pitänyt tajuta pysähtyä ja levätä. 

Yritin selviytyä töissä päivän kerrallaan. Paineet kotonakin tihenivät. Jatkoin arkeani hampaat irvessä. Voimat olivat loppussa, mutta itse en sitä tietenkään tajunnut. Olihan vastuullani juuri silloin työpaikkani kolmannet yyteet.  Lopulta en tiennyt enää kuka olin ja mitä oikeasti halusin. Romahdin.

Sain sairaslomaa. Kuvittelin että pari viikkoa saikkua ja kesäloma riittäisivät. Mutta arki taikoi lisää vastoinkäymisiä. Äitini kuoli. Meille tuli avioero. Olin täysin loppu. 

Avioeroni toi pintaan lapsuuden käsittelemättömät asiat. En halunnut olla vanhempieni kaltainen: ulkopuolinen, kylmäkiskoinen, tiuskiva ja väsynyt. Mutta juuri sellaiseksi olin muuttunut itse. Ärtymyskynnykseni madaltui niin että pienetkin asiat saivat turhan suuria mittasuhteita. Lapset reagoivat kilahduksiini suu auki ja silmät suurina. 

Välillä ahdisti niin etten saanut henkeä. Makasin tunteja pimeässä huoneessa ettei migreeni takoisi minua sirpaleiksi. Lopulta kroppani meni kokonaan jumiin. Elämänhaluni hiipui. Sain ja söin mielialalääkkeitä. Lääkereseptin uusiminen on muuten todella helppoa, moneen muuhun avunsaamisen muotoon verrattuna. 

Kun lopulta annoin periksi, itkin. Itkin oikein urakalla. Itkin enemmän kuin pienet lapseni. Lasten vuoksi jaksoin kuitenkin pikku hiljaa tehdä ruokaa ja käydä ulkona leikkimässä. 

Sairaslomani venyi vuodeksi. Olin ollut ylivirittynyt jo vuosia. Kesti puoli vuotta ennen kuin keho alkoi buutata itseään. Terveyskeskuksessa minulta kysyttiin olinko itsetuhoinen.  

Etsin vikoja itsestäni ja perimästäni, kun ei jaksanut olla nuhteeton pärjääjä. Tein googlen avulla omadiagnoosin. Olin sairastunut vahvuuteen. “Vahvuuteen sairastuneen tunnistaa siitä, että hän haluaa säilyttää kontrollin ja kaikki langat käsissään. Hän ei uskalla kohdata omaa heikkouttaan, koska pelkää hylkäämistä.”

Entisiin työtehtäviin ei ollut enää paluuta, sillä aloin täristä heti jos työpaineet nousivat. Oli pakko vaihtaa työnkuvioita. Pääsin KELAn tuella terapiaan. Terapiassa opin että ylihuolehdin asioista. Pohdin olinko jo lapsesta asti vääntänyt itseni vinoon.

Onneksi löysin toisia äitejä, joille pystyin puhumaan jumeistani, peloistani ja ahdistuksestani yhä uudestaan. He antoivat toivoa omalla läsnäolollaan ja esimerkillään. Onneksi mieheni ei kadonnut eroon myötä lasteni elämästä vaan kantoi oman puolikkaan vastuunsa uuden kumppaninsa kanssa.

Olen yhä väsynyt. Toipumiseni jatkuu yhä. Jos olisin ymmärtänyt uupumukseni ajoissa, en olisi ajautunut niin kiukkuiseksi hermokimpuksi kuin ajauduin.

Viihdyn nyt paremmin itseni, lasteni ja ystävieni seurassa. Olen löytänyt harrastuksia, jotka tuovat iloa. En suorita enää elämää. Kun oikea masennuslääkityskin löytyi, arkeen palasivat värit.

Tyydyn nykyään myös epätäydelliseen ja keskeneräiseen. Oli kyse siisteydestä, lasten läksyjen auttamisessa tai tanssiaskelien oppimisesta. Osaan sanoa EI. Pelko siitä ettei minua hyväksytä vähemmän suorittavana minuna oli vain oman pääni sisäinen valhe.

Lähimuistini ja energiatasoni eivät ole sillä tasolla mitä ne olivat ennen pysäytystä, mutta elämään on tullut muuta.

Teen vapaaehtoistyötä erityisnuorten kanssa, koska se kuntouttaa ja kannattelee. Siinä huomaan, että minulla on yhä annettavaa toisille. Että toiset arvostavat tekojani ja kokemustani. 

Liikun luonnossa paljon lasteni kanssa. Lapseni pitävät minut tässä todellisuudessa maadottuneena. Lasten hymyt ovat paras toipumisen mittari. Luen mielelläni heille Tove Janssonin Näkymätön lapsi -tarinaa. 

En syytä muita, en enää edes vanhempiani. Itse minä itseni tähän tilaan ajoin huomaamattani. Yritän siis antaa itselleni anteeksi. Olla armollinen. Nähdä eteenpäin.

Aluksi tuntui nöyryyttävältä todeta oma tarvitsevuutensa. Pysähtyminen, palautuminen ja puhuminen olivat välttämättömiä. Eikä minua ole hylätty. Häpeän tunne oli lopulta vain kuin kivi kengässä, joka piti heittää pois hiertämästä.