Väheksytty

Oireilin jo lapsena. Mun sisäiselle tyhjyydelle ei ollut vielä silloin hienoja nimiä kuten depressio tai ahdistushäiriö. Tuntui vain kipeältä vatsassa, kurkussa ja pään sisällä. Tuntui kodittomalta, vaikka olihan meidän perheellä hieno omakotitalo.

Muistan lapsuudenkodistani juuri yksinäisyyden. Vanhemmillani oli oma kiireinen ja kunnianhimoinen elämä. Vaikka me istuimme samassa ruokapöydässä, eivät vanhemmat ehtineet olla just mulle läsnä. Mun tunteilla ja kokemuksilla ei ollut mitään painoarvoa erilaisissa tilanteissa ja hetkissä. Olin vain pieni söpö yksityiskohta. Perheonnea pidettiin yllä hampaat irveessä, hinnalla millä hyvänsä. Mun hyvinvointi oli yksi niistä hinnoista.

Ehkä äiti siirsi huomaamattaan muhun pahan olon sen onnettomasta liitosta. Että mä olin se huono ja viallinen. Eihän se niin oikeasti ollut. En mä ollut, mutta siltä se tuntu. Kilpailimme molemmat isän olemattomasta huomiosta. Mulle oli sydäntäraapaisevaa nähdä Eltonin Johnin elämästä kertova Rocket Man. Samanlainen lapsuus mulla on ollut, mutta vain tän vuosituhannen vaihteen Oulussa. 

Seiskan lopulla mä vielä uskoin yhä ettei musta vois tulla mitään. Ei välitettävää, rakastettavaa ja haluttavaa. Eikä ainakaan ilman viinaa. Viiltävän kivun hetkillä oli iisiä turvatua pulloon ja muihin pöljäilyihin. Niistä sai helpon, nopean ja halvan lohdutuksen. Nauruntyrskyä ennen oksennusta. Tiesinhän mä että kännääminen oli vain hetkellinen laastari. Mutta parempi sekin kuin se jatkuva usva, kipu ja häpeä. Terkkari oli tarjonnut mulle masennuspillereitä. Se puhui kauniisti mielen vitamiineista. Mutta en mä halunnut hullun leimaa.

Mun ulkopuolisuuden tunteelle ei ollu mitään yksittäistä selitystä. Yritin vain eri keinoin selvitä tuskasta ja painostavasta olosta. Räyhäsin, sulkeuduin koneelle, kokeilin eri juttuja. Koin etten osannut elää juuri mun omaa elämää. Mun nahalle sopivaa.  

”Ethän hukkaa enää itteäs”, kirjoitin itselleni päiväkirjaan ysin alussa. Suru ja kyyneleet nousivat kunnolla pintaan mummon kuoleman jälkeen. Mä olin just täyttänyt 16 vuotta.

Onneks viime aikoina mä oon tullut nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Sellaisena kun olen. Kirjoittamisen ja laulamisen kautta. Se juttu alkoi aluks koulun kerhoista ja on jatkunut Valveella. Mä uskallan olla nyt niin myös heikko ja rikkinäinen. Osaan ja uskallan esittää muille niitä ”hankaliakin” tunteita ilman viinaa. 

En mä jaksa oikeestaan enää syyllistää mun vanhempia. Mä vaan haluan löytää taas yhteyden ja luottamuksen itteeni. Mä tiedän että mä olen itteni arvoinen. Ihan turhaan mä oon uskonut siihen vähättelypaskaan nää 16 vuotta.  

Mä voin vihdoin hennolla äänellä sanoa: ”Mä oon riittävän onnellinen. Mä oon mä” 

Mä toivon että joskus isona mun omat lapset uskaltavat tulla kertomaan mulle pieniä ja isoja murheitaan. Ilman että ne tuntevat pelkoa joutua vähätellyksi tai naurunalaiseksi ajatuksistaan ja teoistaan.