Yötivoli

– Katso isi, katso, mä osaan nyt tän kuperkeikan!!!

– Setä, setä… älä koske, älä. En halua…

Muiston äänet tulevat ja kirskuvat. Kuristavaa tunnetta ei huuhdo mikään määrä unohduksen vettä tai viinaa. Ei valuta ulos veri tai kipu. Se muisto vain pompahtaa pintaan. Tuosta vaan, aina vaan.

Aluksi kuvat tulevat pintaan vailla nimeä, vailla kasvoja. Vain ne kourat ja tunkeutuvat sormet. Vain se jähmettyminen ja kauhu. Enkö voi vain unohtaa. Haluan unohtaa. Mutta kourat ja muistot palaavat. Väkevämpinä, yksityiskohtaisimpina.

Jokainen joka rakastaa lasta, voi rakastaa lapsen myös riekaleiksi. Kun yö vaihtuu aamuksi, kaikkien lasten mieli ei ole enää ehjä. Jotain on mennyt rikki. Ei lapsi sitä itse edes ymmärrä. Ei osaa sanoittaa. Kuvittelee painajaiseksi. Sitähän ollaan tässä ihan vain turvallisessa lähipiirissä. Oma suku. Isä, setä, pappa. Tuttu ohjaaja tai valmentaja.

”Tässä toimittiin vain hyvässä uskossa. Molemminpuolisessa ymmärryksessä. Ilman väkivaltaa tai pakkoa. Lapsen mieli vain suurentelee asioita. Sehän oli vain vahinkohipaisu syliin otettaessa, lohduttaessa. Peittoa nukkujan ylle vedettäessä. Keinuttiin vaan ja karkkia syötiin. Oltiin vain normaalisti saunassa ja pimppi pestiin. Se oli vain painajainen, ei olisi pitänyt antaa katsoa telkkaria.” Selityksiä riittää.

Tämä yötivoli vain jatkuu. On äkillisiä nousuja ja syöksyjä. Pahoinvointia vatsanpohjassa. Käveleviä hiiriä rinnan päällä. Koukintaa jalkovälissä.

Päivisin kasvoille on vain vedettävä hymy. Kiltti hymy. Haamuhymy. Ei tässä ole mitään ongelmia. Ei koulussa, ei kotona, ei vapaa-aikana.

Aivan kuin olisin joku toinen. Aivan kuin sinä olisit joku toinen. Aivan kuin kokisin jotain toista. Yöstä yöhön. Vuodesta toiseen. Yötivoli jatkuu. Eikö se voisi jo loppua. Lähteä pois minusta.

Syön vähemmän. Juon enemmän. Kavahdan kosketusta. Pelkään varjoja ja kuvittelen usein hiljaista läähättävää hengitystä niskassa. Viillän. Kiellän. Käperryn omiin oloihin. Pakenen keinolla millä hyvänsä.

”Kunpa olisit kertonut. Kunpa olisin tiennyt.” Kyyneleet valuivat isäni poskille. ”Kunpa olisit kuunnellut minua, kunpa olisit ollut enemmän isä kuin hyväksikäyttäjän juoppokaveri”, mietin hiljaisena.

En enää anna armoa tai anna anteeksi. En voi. On pysyttävä hengissä. Unohdettava yötivolin varjot. On vain pysyttävä järjissään.

Pian on taas aamu. Ehkä pintaan nousee silloin onnellisempi muisto.